lauantai 29. elokuuta 2015

MM-rogaining 22-23.8.2015 Saariselkä


Kotikisat houkuttelivat Vuorenpeikot mukaan kisaan nautiskelemaan huikeista maisemista ja hienosta fiiliksestä. Alla lisää tarinaa siitä miten retki sujui.

Ennakkomietteitä:

Kisaan lähdetään kävelyvauhtia. Jokunen loiva hyväkulkuinen myötäle saatetaan jopa hölkätä jalkojen veryttelyksi. Nautitaan maisemista ja otetaan kamera mukaan. Kisasta tulee rankka, sillä toistaiseksi pisin kulkemani matka on melko lailla tasan 80km ja siitäkin on aikaa. Mutta nyt kuntoutuminen, sitkeän mykoplasman ja kovan alipalautumistilan jäljiltä, on sujunut hyvin ja tavoitekilometrejä voisi hiukan kasvattaa. Roolijako meidän joukkueessa on aina ollut selvä ja sillä mennään tälläkin kertaa. Isäntä vastaa suunnistamisesta ja minä varmistan eli siis olen kartalla koko ajan ja korjaan suuntia, jos tarve. Hinausnaru (=pakkokävelynaru), jota inhoan, pakataan myös mukaan.

Ennakkomietteitä reitinsuunnitteluun:

Tunturisuunnistuksen perusteella sekä sen jälkeen kun kielletty alue eli kisa-alue oli julkaistu, päätimme yksissä tuumin että suolle emme mene. Vältämme jyrkkiä rinteitä ja että puronotkoissa ei turhia talsita, vaan ylitetään ne suoraviivaisesti. Kisakeskuksen sijaitessa kartan keskellä meillä saattaisi olla mahdollisuus jopa Hash House ruokailuun (ekaa kertaa koskaan), mikä tapahtuisi mieluiten yöllä pimeällä. Reitin pituudeksi haarukoitiin n.80km – 90km eli 4km/h. Isännälle vauhti olisi matelua mutta minulle siinä olisi aivan tarpeeksi haastetta.

Varusteet: 

Sääennusteen luvatessa aurinkoa päivälle ja kylmää yölle, piti varustusta hiukan miettiä. Päädyin lyhythihaiseen t-paitaan ja pitkiin reisitaskullisiin trikoisiin. Jalkaan päätin laittaa Inovin oroc 280, jotka istuvat jalkaani todella hyvin. Reppuun pakkasin kuori gorepuvun sekä housut että takin. Minigrip pussiin pakkasin jo vuosia palvelleen devoldin villapaidan. Lisäksi reppuun sulloutui buffi ja pinkit puutarhahanskat, joita olen käyttänyt myös meloessa. Telttaan vietäisiin varuiksi vaihtokengät, kuiva kerrastopaita ja trikoot. Minulla varakenkinä oli uudet hokat, joita ehdin testailla vain muutaman kerran ennen h-hetkeä. Kengät vaikuttivat niin hyviltä että uskalsin ottaa ne varuiksi kun tarjolla olisi pääasiassa sileää kangasta tossujen alle.


Sitten tositoimiin:

Kun saimme kisakartan, kooltaan pikemminkin lakanan, suuntasimme teltalle suunnittelemaan. Ensi vilkaisulla jo selvisi että tästä ei todellakaan tule mitään pikasuunnittelua. Hienoa, tarjolla olisi oikeaa suunnistusta, ei mitään valitse polkuverkostosta sopivin reitti ja anna tossun laulaa tyylistä rallatusta. No kyllä meidän tossut pääsivätkin sitten laulamaan, tosin hoosiannaa, tunturinrinteitä ylös ja alas ja ylös ja alas... Olimme varautuneet suunnitteluun kahdella metrin mittaisella narulla, joihin oli merkitty 5cm välein sininen ja punainen merkki helpottamaan matkan arviointia. Meillä oli myös mukana helmitaulu, joka herätti kilpakumppaneissa hilpeyttä, reittivaihtoehtojen pisteiden laskemiseen.





Lopulta saimme muokattua mieleisemme reitin, joka jakautui kahteen osaan. Ensiksi suunnattaisiin pidempi kierros avotunturiin. Sitten pit stop Has Houseen ja teltalle vaihtamaan kuivat vermeet ja mahdollisesti kengät. Sitten olisi vuorossa ”tasamaan kierros” nopsilla kankahilla.


Yhdentoista aikaan menimme syömään asuntoautolle ruoan, jonka äitini oli tehnyt valmiiksi. Bolognese pata maistui mainiolle. Tankkauksen jälkeen vaihdoin vielä piilolasit päähän, jotta karttaakin näkisi lukea. Sitten olikin aika siirtyä jonottamaan si-tikkujen nollausta ja varusteiden tsekkausta. Mielestäni oli loistavaa että tsekattiin lähdössä ea-pakkaus. Jonokin kulki mukavaa vauhtia ja pääsimme hyvissä ajoin siirtymään lähtökarsinaan.


Tunturikierros: 77-75-51-54-55-65-57-69-76-49-93-66-95-43-53-71-91

Odottelimme lähtöä turinoiden Nastolan tyttöjen sekä Pirunvuoren porukoiden kanssa. Aurinko paistoi ja fiilis oli korkealla. Lähtökellon kilistyä toivotimme tsempit kamuille ja suuntasimme kohti rastia 77. Tallustimme polulla letkan mukana tunturin rinnettä ylös ja nautimme maisemista. Kylläpä mäki pisti jo puuskuttamaan ja antoi mukavaa esimakua siitä mitä olisi tulossa lisää. Alkumatka kului joutuisasti mittakaavaan totutellessa ja tuttuja kilpakumppaneita tervehtiessä.





Rastit 77-75-51-54-65 sujuivat suunnitelman mukaan ja ilman sen kummempia koukeroita. Kivikosta löysimme täysin valkoisen nyrkin kokoisen kauniin kivenmurikan ja täytyihän se tietysti pakata isännän reppuun mukaan tuliaisiksi neidille. Rasti 57 sen sijaan osoitti mitä tuleman pitää, jos ei ole tarkkana. Ennen rastia rinteessä oli pysäyttäjänä ojat, joille tulimme ihan ok. Itse rasti vaan pisti pakanoiden uskon koville. Matkanmittaus askelpareilla monen vuosikymmenen tauon jälkeen ei ollut niin tarkkaa mutta itsepäisesti jatkoimme eteenpäin ja alkoihan sieltä vihdoin löytyä samanmoista muotoa maastosta kuin karttakin näytti. Rasti löytyi ja huokasimme yhteen ääneen että onneksi emme olleet hakemassa tätä pimeällä.




Matka jatkui alas jokilaaksoa kohden ja maisemat sen kuin paranivat. Kangasta, kirkasvetisiä solisevia puroja, polkua, kangasta, lampia vuorotellen toinen toistaan kauniimpia paikkoja. Rasti 69 löytyi ongelmitta ja millä paikalla rasti olikaan. Voihan autuus että oli nättiä. Rastin läheisyydessä rannassa oli myös vanha hyvin metsittynyt yhdestä puusta veistetty vene/kanootti. Olisin voinut jäädä sitä tutkimaan pidemmäksikin ajaksi mutta isäntä komensi matkan jatkumaan. Seuraavaksi meitä vastaan tuli iloinen neljän vaeltajaherran seurue, joka kannusti meitä iloisesti ja heilutteli käsissä kantamiansa vaelluskenkiä. Ja sitähän se tiesi että kahlaamaan päästäisiin ihan pian.






Valitsimme ylitykseen virtaavan paikan missä vettä näytti olevan melko vähän. Isäntä pääsi helpolla ylitse mutta minun töppöjalat olivat kovilla hiukan yli polveen uloittuvassa virtaavassa vedessä. Vastarannalle pääsimme kuitenkin ilman uintia ja palkitsimme itsemme kupposilla kirkasta lapin kultaa. Suoraan tunturipurosta nautittuna. Ai että maistui. Samalla täytimme juomapullot, ties monennenko kerran. Ylityksen jälkeen meille oli tarjolla aivan uskomattoman hienoa kangasta. Isännän menojalkaa vipatti kovasti päästä kokeilemaan tossun kulkua. Kankaan jälkeen pidimme pienen tauon, kun löysimme sopivan laakean kiven takapuoltemme alle. Kyllä eväsnäkkäri maistui nannalle ja namut myös. Matka jatkui ja 79 ja 49 löytyivät ongelmitta.

Pian rastin jälkeen oli tarjolla taas joen ylitys. Sama joki kuin aiemmin mutta ylempää. Vesi oli tummaa ja pohjaa ei näkyvissä. Valitsimme taas virtapaikan missä oli isompi kivi, josta voisi hiukan saada apuja. Isäntä loikki taas helposti joen poikki jaa minä taas kahlasin reilusti reittä myöden. Tässä vaiheessa päivää vesi toki virkisti mukavasti kun oli niin tuhottoman kuuma. Joelta oli kova nousu rastille 93. Tässä tuli minulle ensimmäinen musta hetki. Olin juuri kysymässä Asmolta että onko vielä pitkä matka rastille, kun satuin nostamaan katseeni rinteestä ja huomasin rastin n.5m päässä. Pisti naurattamaan ja heti helpotti.




Rastille 66 talsimme suunnalla rinnettä pitkin. Metsä oli aivan upeaa. Kelopuun runkoja makoili ristiin rastiin kaatuneena. Tuli mieleen ihan dinosaurusten hautausmaa. Jep jep, tiedän että mulla on hyvä mielikuvitus. Rasti löytyi ja seuraavalle olikin sitten jo pidempi matka. Läksimme suunnalla, vaikka hiukan jouduimme nousemaankin. Mäen laelta avautui aivan upea harva vaivaiskoivikkometsä, jossa ei paljoa varpua ollut. Innostuimme ihan hölkkäämään kilometrin verran myötälettä. Juuri ennen rastia minulle iski kramppi sisäreiteen. Magnesiumia ei enää ollut jäljellä, sillä purkki tönötti kotona keittiön pöydällä. Niinpä nautin kanamunan runsaalla suolalla ja päälle urkkajuomaa. Se auttoi! Tästä lähin ”suolamuna” kuuluu ehdottomasti rogakisojen ruokalistalle.

Itse rasti 95 löytyi ongelmitta ja juuri ennen meitä leimanneet, Kolehmainen ja Kivelä, huutelivat kuulumiset ennen kuin porhalsivat vauhdilla tunturiin. Sinne samaan mäkeen suuntasimme mekin mutta huomattavasti rauhallisemmalla vauhdilla. Porot säikähtivät meitä, ollaanhan me niin pelottavia kulkijoita. Harjanne millä 43 sijaitsi, näkyi hyvin jo kaukaa tunturin laelta. Sinne vaan oli yllättävän pitkä matka. Rastin jälkeen pidimme pienen tauon ja vaihdoimme pitkähihaisen paidan päälle. Paidat kuorrutettiin tukevasti hyttysmyrkyllä, koska emme oikein tykänneet jatkuvan fanilauman ininästä ja imeskelystä. Tauon ja puron ylityksen jälkeen meille aukeni kisan eka pitkä polkuväli. Ensin tallustettiin hienoa pikkupolkua ja sitten käännyttiin isolle irtokiviperunapellolle kohti tunturin päällistä. Siinä ylämäkeä talsiessa juteltiin että tämähän on loistotreeniä talven Kanarian kisaa varten. Mietin pitäisikö kaivaa kamera ja ottaa kuva todisteeksi kamulle Tuulalle, että reenattu on. En jaksanut, vaan talsimme eteenpäin.

Ilta alkoi hämärtymään ja juuri ennen 53 kaivoimme otsalaput esiin. Kohta niitä tarvitsi jo kartanlukua varten. Rastiväli sujui hyvin mutta lähestyminen tökki. Meidän piti mitata matka polun yli menevältä purolta ja sitten lähteä suunnalla kohti rastia. Suunnitelma oli siis loistava, muttei sitä puroa koskaan näkynyt. Piti luottaa siis vahvaan mutuun. Etenimme vieretysten rinnettä ja skannailimme lampuilla ympäristöä. Kello näytti että matkaa oli taitettu nyt suunnilleen sen verran että rastin pitisi näkyä. Mutta kun ei näkynyt. Isäntä totesi että liian alhaalla ollaan ja korjattiin tunturiin päin. Ja sieltähän se rasti sitten löytyi parin pikkuharjanteen takaa. Nyt oli jäljellä enää yksi rasti ennen HashHouse stoppia eli palkintoa. Molempien tossut olivat alkaneet hankaamaan ja odotimme että pääsisimme vaihtamaan kuivat sukat ja toiset tossut. 91 löytyi Kiilopään takaa niin kuin pitikin. Sitten vielä loppukiri kiilopään huipun kautta. Pitihän siellä pimeydessä nyt kuitenkin poseerata huipun kivikasalla. Ja mikä ihana yllätys. Pääsimme laskeutumaan portaita pitkin melkein koko matkan alas huipulta. 




Loppuihan se tunturikierros viimein ja linkutimme ensin teltalle vaihtamaan vaatteita. Voi sitä autuutta, kun sai märät sukat ja kengät pois. Asmo teippaili muutamaa rakkoaan ja vaihtoi myös kuivaa päälle. Minulla oli alkanut alushousut hankaamaan nivusia jo reilun pari tuntia. Tietystikään mukana ei ollut sitä vaseliinia, koska sekin oli keittiön pöydällä kotona. Niinpä jätin alushousut kokonaan pois ja puin vain trikoot takaisin päälle. Lisäsin myös ohuen tuulitakin päälle. Jalkaan vetäisin kuivat sukat ja uudet hokat. Päähän vaihdoin kuivan buffin. Ihanat kengät nuo hokat ja mikä vaimennus. Askel tuntui aivan kuin uudestisyntyneeltä. Kuivin vermein marssimme Hash Houseen ja tankkasimme makaroonilootaa, leipää, suolakurkkuja puoli mukia ja kuumaa teetä runsaalla sokerilla. NAMMMM tuskin mikään on koskaan maistunut niin hyvältä. Tapasimme myös Tuijan ja Arjan tauolla. Olin suunnattoman kateellinen Tuijan untuvatakista.


Tasamaan kierros: 20-80-33-82-96-37-(34)-42-44-(64)-(84)-(94)-(52)-(73)-63-74-(78) suluissa olevat rastiti jouduimme jättämään pois toteutuksesta.

Hyvin tankkanneina ja iloisella mielellä suuntasimme asfalttitielle ja kohti rastia 20. Uudet kengät tuntuivat tiellä aivan taivaallisilta ja kävely tuntui pehmeältä. Yhtäkkiä mun otsalamppu simahti. Se vaan päätti että nyt riitti. Siinä sitä sitten kaiveltiin isännän repusta varalamppu kehiin. Huom. olemme siis oppineet jotakin varalampuista, käveltyämme pimeän tsekin kisan yön romanttisesti käsi kädessä yhden otsalampun valolla. Sain varalampun ja jatkoimme matkaa muistellen juurikin tuota tsekin kisaa. Poistuimme tieltä kuntoradan kurvista ja tietysti vedin lipat tien penkereellä irtokivikossa. No nilkkahan siinä vääntyi hiukan ja yössä kaikui muutama voimasana. Matka jatkui kun olin ensin kokeillut varovasti nilkkaa ja todennut että säikähdyksellä päästiin.

Aluksi uusilla tossuilla kävely maastossa tuntui hankalalta mutta nopeasti niihin tottui. Kävelimme 20:sestä noin 20m:n päästä ohi ja emme vain huomanneet sitä. Onneksi ennen jokea oli polku pysäyttämässä. Ja eikun takaisin ja sieltä se rasti jo näkyikin. Ja matka jatkui. Ensimmäisen joen pääsimme ylittämään siltaa pitkin ja kuivin jaloin. Hengitys höyrysi kiehkuroina otsalampun valossa kun painelimme kangasta peräkkäin tallaten. Toinen joki tuli vastaan ja vieläkään ei tehnyt yhtään mieli kahlaamaan. Pakko kuitenkin oli. Olin neiti ja riisuin kengät ja sukat ja nostin trikoon lahkeet polviin ja kahlasin yli. Oli kylmää. Isäntäpä päätti leikkiä tarzania ja kiipesi kuuseen. Joen rannalla kasvoi kuusi, joka oli kaartunut melkein joen yli. Kuusi oli kuollut pystyyn ja siinä ei ollut neulasia jäljellä lainkaan. No isäntä haki vielä tukikepin jänkältä ja lähti kiipeämään kuuseen ottaen tukea kepistä. Sieltä kuusen rungolta parin metrin korkeudesta hän sitten loikkasi loputkin metrit joen yli ja tömäytti penkalle niin että tanner tömisi. Virnisteli vaan onnellisena että eipähän kengät ja teipatut rakot kastuneet. Halvat on Vuorenpeikkojen huvit. Hiukan vasemmalta pimeydestä siltä samaiselta joelta kuului loiskahdus ja kaamea kirkaisu. Joku onneton kisakumppani ei päässyt joen yli ihan niin kuivana. Jatkoimme tyytyväisinä matkaa.

80-33-82 löytyivät sujuvasti. Heti 82:sen jälkeen minun oloni alkoi huonontua. Sillä välillä olikin pakko hypätä puskan puolelle ekan kerran. Paitsi ettei siellä ollut muuta kuin jänkää. Onneksi ei ollut ohikulkijoita juuri sillon. Matka jatkui hitaasti kävellen ja 96 löytyi helposti suolta. Aurinkokin aloitteli nousuaan ja fiilis oli suorastaan juhlallinen sen säteiden tavoittaessa kankailla leijuvat usvakiehkurat. 37:lle olikin sitten taas tarjolla tylsää tietä. Tylsyys kuitenkin loppui, kun pääsimme kahlaamaan vyötäröön ulottuvassa kostean kalseassa varvikossa rastille.



Heti rastin jälkeen oli tarjolla taas ylitys. Vesi virtasi vuolaana ja tummana. Pohjaa ei näkynyt ja uimisen mahdollisuus ei yhtään houkutellut, vaikka joki olikin vain n.4m leveä. Talsimme eteenpäin etsien ylityspaikkaa. Ei löytynyt. Valitsimme paikan, missä oli terävä kolmionmallinen ja kapea kivi keskellä virtaa. Jos olisin tajunnut mitä isäntä aikoo. Olisin totta vieköön kuvannut koko uskomattoman episodin. Isäntä heittäytyi kohti kiveä siten että jalat olivat vielä rannassa. Hän päätyi joen puolikkaan ylle punnerrusasennossa. Seuraavaksi hän puhisten sinkautti jalat kivelle. Toisen kivelle ja toisen juuri pintaa hipovan pikkukiven päälle sen ison kiven eteen. Siellä hän sitten kökötti kivellä kyykyssä kuin hämähäkkimies konsanaan. Sitten oli vuorossa vauhditon loikka loppujoen yli. Voitonriemuinen hymy naamallaan hän virnisteli joen toisella puolen. Minulle ei juuri jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kahlata ja himskatti kun oli KYLMÄÄ. Reisiin asti ihan kohmeessa kahlasin vastarannalle ja sieltä sitten isäntä ystävällisesti kalasti minut maihin.

Harrastimme vielä ikään kuin verryttelyksi poroaidan alitusta suolla. Kartat levitimme mättäille, jottemme kastuneet ihan kokonaan. Tämän jälkeen teimme reittiin ensimmäisen oikaisun ja jätimme 34 hakematta ja suuntasimme suoraan 42:selle. Tällä välillä jouduin vierailemaan taas pikana puskassa. Olo ei todellakaan ollut mikään hyvä ja vaikka yritin juoda ja ottaa energiaa mikään ei pysynyt kauaa sisällä. 42 jälkeen pysähdyimme istumaan keskelle polkua aamuaurinkoon tauolle. Aurinko lämmitti ihanasti. Söimme ja teimme reittimuutoksen, koska minun oloni huononi koko ajan.

Päätimme lähteä suorinta tietä kohti maalia ja napsia matkalta ne pisteet, mitkä olisivat reitin varrella. Niinpä pelastautumisreitti olikin 44-58-63-74-78. Tallustimme suunnitelmaa eteenpäin ilman virheitä. Juuri ennen rastia 58 näimme taas poroja käyskentelemässä kankaalla ja löysimme toisen valkoisen kiven neidille vietäväksi. Kivi pakattiin taas isännän reppuun. Onneksi maasto oli helppokulkuista kangasta, muuten olisi noutaja tullut. 58 jälkeen arvoimme ehdimmekö hakea 63. Päätimme että ehdimme. 68-74 löytyivät ongelmitta. Vauhtini hidastui ja vointini huonontui koko ajan kiihtyvää tahtia. Puolivälissä, polulla matkalla 78:lle totesin etten millään pysty hakemaan tuota rastia. Vetonarua emme voineet käyttää, kun seilasin polkua pitkin laidasta laitaan, välillä kankaan puolella koukkien. Asmo kulki vierelläni vahtimassa että pysyn pystyssä.

Matka maaliin vei aikaa ikuisuuden mutta pääsimme sinne viimein. Helpotus oli suunnaton kun leimasimme si-tikut sillalla viimeisellä rastilla. Piti vielä talsia tikkujen tyhjennykseen ja ylläri varustetarkistukseen. Ne olivat kyllä pitkiä metrejä. Istahdin varjoon talon rappusille ja toivoin ettei minun tarvitsisi siitä nousta pitkään aikaan. Siinä elppailtuani tovin jos toisen saapui ”lapsipalvelijani” saunavarusteiden kanssa ja lähti kanssani pesulle. Olo oli kuin voittajalla.



Loppumietteet:

Saimme kerättyä 1650 pistettä mikä oikeutti 188 sijaan kaikista kisaajista. Omassa sekaveteraanisarjassa olimme kai 29 sijalla. Meille kertyi 88.6km matkaa reppuun sinetöidyn gps:n mukaan. Gepsi näytti myös 2010m nousua. Vaikka jouduimme typistämään suunnitelmaa minun huonon vointini vuoksi, niin olemme tyytyväisiä että pääsimme maaliin ihan omin jaloin. Opimme paljon uutta ja seuraavaan kisaan jäi taas petrattavaa. Ilahduttavaa on kuitenkin se että kuntoutumiseni on onnistunut hyvin.

Palkinnoiksi saimme muutaman komean rakon ja kipeät jalat sekä parin päivän ankkakävelyklubin jäsenyyden. Kokonaisuudessaan toipuminen on kuitenkin edennyt todella hyvin ja nopeasti, verrattuna aiempiin vuosiin.



Kisa oli kokonaisuutena aivan upea. Järjestäjät olivat tehneet taas kerran upeaa työtä ja tarjosivat meille huikeita maisemia ja hienoja kokemuksia. Erittäin positiivisena pidän sitä että järjestäjät yrittivät saada kitkettyä kisasta pois vilpistelyn, mikä ei todellakaan sovi näin hienoon lajiin.

                                                                      Roga <3




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti